Kolme vuotta sitten en ikinä sanonut olevani lihava. Kolme vuotta sitten en ikinä ajatellut olevani lihava, moinen ajatus ei käynyt mielessäkään, vaikka niin monet muut koostaan valittelivatkin. Itseasiassa minä loukkaannuin siitä, että ihmiset ympärilläni kietoivat käsiään vyötärölleni, nostelivat kepeästi minua ilmaan ja kauhistelivat sitä miten laiha olin.
Kaksi vuotta sitten alkoi hiljalleen asiat muuttua niin vartaloni, mielialani kuin ajatusteni kohdalla. Minua suretti jatkuvasti. Lopetin harrastuksen ja sitä mukaa peilikuvani muuttui hiljalleen vastenmielisemmäksi. Ensimmäistä kertaa mielessäni kaikui ääni, joka sanoi minun olevan lihava.
Vuosi sitten en ollut edelleenkään tehnyt asialle mitään. Ja se vuosi oli lihottanut minua 12 kiloa. Itseinhoni lisääntyi ja aloin jo valittamaan painostani, kuten lähes joka ikinen muu teini. Valivalivali. Enkä silti tehnyt asialle mitään, vaan annoin asian syövyttää mieltäni kuukausi kuukaudelta. Ja kuukausi kuukaudelta itseinhoni sekä masentuneisuus levittivät lonkeroitaan yhä paremmin ympärilleni.
Nyt. Nyt minä en enää jaksa. Tahdon olla kaunis, upea, laiha, kadehdittava, täydellinen. Haluan taas tuntea ihmisten kämmenet ympärilläni ja nähdä ilmeet, jotka kuvastavat samaan aikaan sekä järkytystä että kadehdintaa. Vielä tulee se päivä, kun voin katsoa peiliin tyytyväisenä. Se päivä kun voin tuntea itseni kevyeksi kuin höyhen. Eikä siihen tule olemaan pitkä aika, jos minä saan päättää.
