Hymyile tyttö, niin olet taas onnellinen

Kymmenen päivää pysyttelin poissa. Muiden blogeja olen ahkerana lukenut ja suonut omallenikin jopa pari ajatusta, mutta kirjoittamaan musta ei ole ollut.
Kaikki tuntuu romahtavan käsiin. Äiti huomauttaa jatkuvasti syömisistäni. Pikkusisko -joka on vielä niin nuori ettei edes monesta asiasta mitään ymmärrä - huutaa vieressä, että ei ne halua mulle anoreksiaa. Ja mä katson äitiä silmät tuskaa täynnä, pienoinen hymy huulillani ja kiljun päässäni sitä, etteivät he ymmärrä. He eivät näe todellisuutta. He eivät tiedä, että lähes joka ilta pääni sisäinen ruokahirmu pääsee valloilleen ja syön kaikkea mahdollista mitä käteen osuu. He eivät ymmärrä, että bmin mukaan olen täysin normaalipainoinen. Että matkaa alipainoon mulla on 7-8 kiloa. Ja silloinkaan en edes olisi mitenkään liian laiha. He näkevät vain pinnan. Kuulevat vain sanat joilla kieltäydyn pikaruuasta ja herkuista. Näkevät vain puolityhjän lautaseni, kun joskus harvoin syödään kaikki yhdessä kunnon ruokaa. Ovat itse niin lihavia, etteivät ymmärrä miltä laihuus edes näyttää.
Eivätkä he missään muussakaan asiassa nää pintaa syvemmälle.
"Nana, sä vaikutat paljon ilosemmalta nykyään."
Aijjaa.
Niin, mun täytyy hymyillä. Mä hymyilen, nauran. Esitän niin helvetin elämäniloista ihmistä. En enää kerro edes parhaalle ystävälleni huolistani. Aina sanotaan, että puhuminen auttaa, että kannattaa avautua. Ei se pidä paikkaansa. Sillä tavalla saa ainoastaan ystävät karkoitettua ja perheen kyttäämään jokaista liikettä jonka tekee. Välillä mun tekis niin kauheesti mieli antaa itkun tulla jossain muualla kuin siellä omassa huoneessani. Mun tekis niin kovin mieli ottaa jotakuta kädestä kiinni ja pyytää apua. Mua sattuu. Mulla on paha olla. Älkää uskoko mun hymyyn. Älkää uskoko, kun vastaan "hyvin menee".
Miksi ihmiset ovat niin sokeita?

Onko millään merkitystä?

Niin? Onko?

Herätessä ajattelen tämän päivän onnistuvan vihdoin. Ei edes ole nälkä, tai jos on, ei tee mieli syödä. Ruoka on vihollinen.
Herätessä päässäni pyörii tuhat asiaa joista tahtoisin kirjottaa.
Herätessä ajattelen, että kaikki on ihan hyvin.

Sitten alkaa se joka aamuinen ihanien pikkusysterieni kiljuminen. Mun pää sekoo siihen. Seuraavaksi huuta äiti. Nanasitänanatätä. Pakottaa nousemaan. Pakottaa olemaan sen päätä raastavassa seurassa ja asettaa alttiiksi kaiken maailman houkutuksille. Karkkia, sipsiä, leivoksia, roskaruokaa. Pakottaa ottamaan selvää mahdollisista opiskelupaikoista tai työpaikoista. Laittaa mut itkemään. Huutaa sitten, kun en pysty kertomaan mikä on. Äiti rakas, kun mä vihaan itseäni.
Sitten alkaa taas kaiken miettiminen. Mitä järkeä missään on? Mitä järkeä mun on laihduttaa? Eikö olisi mukava vaan syödä tietämättä mitään kaloreista ja siitä miten paljon ne mua lihottaa. Eikö olisi mukava vaan antaa olla? Ei tarvitsisi pettyä jatkuvasti epäonnistumisiin. EI. Ei, en saa ajatella niin. Minun on laihduttava.
Tällöin tulee myös hetki, jolloin ajattelen mitä järkeä tämän blogin pystyttämisessä oli. Jos vain poistaisin sen. Ei ketään kiinnostaisi. Millään ei ole merkitystä. Taas iso ei. Mun pitää nyt nostaa leukani ylös. Kyllä tää tästä lähtee käyntiin. Ensimmäinen lukija on jo saatu, miksei pian toinenkin? Tai eihän sillä niin väliä, kunhan saan purkaa ajatuksiani. Päiväkirja ei koskaan vastaa, eikä koskaan sinne kirjoittaminen tunnu samalta, kuin asioideni jakaminen julkiseksi luettavaksi.
Mun täytyy jaksaa. Kerrankin onnistua jossain.

Tänään tosin oli syömisten osalta ihan hyvä päivä verrattuna eiliseen. Meinasin sortua taas ahmimaan, mutta kerrankin sain hillittyä itseni. Kunhan ei niitä kroisantteja tonne kaappiin enää ilmestyis niin mä onnistun tässä.
Jotenkin kroisantit on mun paheeni. Niin mahdottoman hyviä.

Time is killing me

Toinen postaus tänään. Siellä kaukaisessa, mutta ihanassa Suomessa on vasta aamu. Kaipaan Suomea. Vaikka juuri nyt täällä missä mä olen, ukkostaa taivaan täydeltä. Ei Suomessa olla varmaan ikinä koettu tällaista ukkosta, joka tuntuu halkovan koko taivaan. Tuntuu kuin jossain räjähtäisi. Pidän ukkosesta. Se sopii niin täydellisesti mun olotilaan. Olen kuin suoraan jostain masentavasta elokuvasta. Itseään vihaava tyttönen itkee ukkosen jyristessä ja salamoiden välkkyessä.
Aivan, en asu Suomessa. En tahtoisi jakaa liikaa tietoja itsestäni, sillä en tahdo kenenkään astuvan tielleni syömisteni kanssa, en tahdo tulla tunnistetuksi. Ehkä sitten, kun pääsen tavoitteeseeni ja paljastumisella ei ole enää väliä, sillä kaikki näkevät kuinka olen saavuttanut täydellisyyden. Mutta vielä mä kuljen nimellä Nana, se toimikoot mun kasvoinani täällä. Muilla ajatuksillani ei ole väliä, kunhan laihdutukseni jää varjoihin. Kyllähän ystävät ja perhe jo tietävät kuinka paha mun on olla ja miten ajattelen vähän väliä josko tappaa itseni. Mutta se on tarpeeksi, että äiti on jo nyt syömisteni perään vähän liikaakin. Mikä on sinänsä hassua, sillä sokeakin näkee miten löllyvä ja inhottava vatsa mulla on. Miten en ole vielä lähelläkään alipainoa. Tämä päivä jääköön viimeiseksi päiväksi, kun ahmijapiru ottaa vallan.

Koko talo tärisee jyrinän voimasta. Huone välkkyy salamoiden johdosta yhä tiheämmin ja saa mut vihdoin hymyilemään. Se on ihan päällä. Äiti katkasee netin. Mun tekis hirveesti mieli mennä ulos sateeseen juoksemaan. Ehkä muhun osuis salama ja päättäis mun elämän ilman, että kuolemani saisi nimikkeekseen itsemurhan. Ei tarvisi enää kuulla kuinka äiti voivottelee jatkuvasti mun jokaisesta virheestä. Vaikka mä yritän jatkuvasti kelvata sille ja korvata mun kasvojen surun aiheuttamaa stressiä. Ei se oikeesti edes välitä. Hokee, että tää on teini-ikää. Jokasella teinillä on samanlaista. Paras ystäväni ei koskaan ole tällainen. Mä olen vakuuttunut siitä, että minussa on jokin vikana. Olen virheellinen. Ystäväni on huolissaan, vaikkei mua ole nähnyt yli kahteen kuukauteen. Se on Suomessa. Mä olen täällä. Kaukana poissa. Se sanoo, että musta huomaa masennuksen. Isä yritti sanoa äidille, että entä jos Nanalla onkin ihan masennus? Ei, teini-ikä mulla on.
Mä en jaksa enää. Haluan pois täältä. Haluan pois äitini luota. Haluan nähdä taas isäni ja parhaan ystäväni, elämäni valot. Haluan olla onnellinen.

Ja nyt taas asiasta toiseen hypänneenä siirryn ikkunan luo katselemaan taivasta halkovia salamoita ja annan mieleni ymmärtää kuinka epäonnistunut olen. Tyttärenä. Siskona. Ystävänä. Laihduttajana.

Jännää miten sitä suunnittelee bloggaamisen aloittamista, toteuttaakin asian, ja sitten vain antaa olla. Enhän mä edes usko kenenkään koskaan löytävän kirjoituksiani täältä netin syövereistä. Turhaan, yksin kuten aina, mä kirjoitan. Ja ihan vääristä syistä. En mä edes osaa laihduttaa. Jokainen huominen on se päivä jolloin oikeasti aloitan. Jokainen huominen on se päivä milloin paastoan ja ryhdyn tähän ihan oikeasti. Ja jokaisena huomisena mä epäonnistun.
Tänään oli/on pahin päivä pitkään aikaan. Annoin himolle totaalisen vallan. Niin kauan kuin pystyn olemaan ottamatta ensimmäistä suupalaa, pystyn olemaan vaikka ikuisuuden syömättä. Mutta jos annan itselleni luvan syödä, se on menoa.
'Nana, kyllä sä voit yhden kroisantin syödä. Eihän niissä edes oo, kun päälle 130 kaloria. Mieti nyt, ei niitä tuolla jääkaapissa aina oo. Syö vaan.'
Se on se ääni joka tahtoisi mun olevan vanha ahmiva itseni. Se puolittain bulimikko, joka haluaa ahmia ja sitten oksentaa kaiken ulos, mutta ei voi toteuttaa kuin puolet haluistaan, sillä minä itse pelkään oksentaa. Pelkään kiinnijäämistä, mikä olisi edessä, jos oksentamaan menisin. Enhän mä osaa oksentaa edes kunnolla. Enkä koskaan ole yksin tässä kämpässä. Perhe on kuin loinen. Se matelee kiinni mussa ja tuputtaa roskaruokaa ja herkkuja nenän eteen.
"Mennäänkö kotiin katsomaan jotain leffaa ja syödään sipsiä?"
"En mä haluu."
"Haetaanko jotain ruokaa? Vaikka kebabbia?"
"Ei oo nälkä."
"No mä ainakin haluan sipsiä varmuuden vuoksi."
Ja niin me mentiin kauppaan ja äiti osti sipsipussin. Siitä takas kämpälle. Se tuputti mut vetämään kaiken maailman vitamiineja ja ihme pillereitä.
"Jos näillä saatais suhun taas jotain iloa. Kun en mä halua sun lääkkeitä syövän. Lopetetaan ne e-pilleritkin. Ne saattaa olla syy tohon sun masentuneisuuteen."
Justjoo. Lopetetaan vaan. Annetaan aknen palata entistä pahempana ja pistävän mun pohjilla makaavan itsetunnon maansisälle. Sekö mut sitten tekee onnelliseksi?
Ja nyt mä vieläpä oon poikennu kokonaan aiheestakin. Ne sipsit. Äiti avas pussin, tarjos mullekin. Mun on helppo kieltäytyä, kun joku tarjoaa. Se on niin lasten leikkiä. Mutta kun mun oma pikkuinen piru haluaa itse syödä, mä en osaa kieltäytyä. Mä vaan annoin periksi ja otin sen kroisantin kaapista. Otin toisen. Mun teki vielä mieli karkkiakin. Kaapissa oli pussi sukulakujen tyylisiä karkkeja. Oli onni, että sellasia tästä maasta edes löysin. Teki niin hirveesti mieli. Hain pussin aikomuksena heittää suoraan piharoskikseen. Mutta ei, roskis on vietynä pitemmälle oottamaan roska-autoa. Vein pussin yläkertaan etten söisi. Hups, yhtäkkiä pussi olikin auki ja suussa pari karkkia. No, siihen se jäi ja jätin karkit ylös. Suuhun pistin purkan etten sortuisi syömään lisää. Alhaalle takas ja huomasin, et sipsejä oli vielä jäljellä. Pian ei ollut. Huono omatunto päälle. Keittiöön ja leipää laittamaan. Paahtoleipää ja itse valmistettua leipää. Sitten söin tomaattia. Lopulta hain karkkipussin ja söin joka ainoan lakun. Vielä oli pakko keittää teetä ja tunkea niin himskatisti sokeria joukkoon. Mahaan sattuu. Sydämeen sattuu. Mun ihanaan ja kauniiseen enkeliin - joka haluaa mun olevan laiha - sattuu, koska annoin pirulle vallan.
Ja mun pitää vielä tänään ruokaakin syödä. Kello on vasta kaksi päivällä.
Pitäisi kai vaihtaa toinen nimeni epäonnistujaksi.