Jännää miten sitä suunnittelee bloggaamisen aloittamista, toteuttaakin asian, ja sitten vain antaa olla. Enhän mä edes usko kenenkään koskaan löytävän kirjoituksiani täältä netin syövereistä. Turhaan, yksin kuten aina, mä kirjoitan. Ja ihan vääristä syistä. En mä edes osaa laihduttaa. Jokainen huominen on se päivä jolloin oikeasti aloitan. Jokainen huominen on se päivä milloin paastoan ja ryhdyn tähän ihan oikeasti. Ja jokaisena huomisena mä epäonnistun.
Tänään oli/on pahin päivä pitkään aikaan. Annoin himolle totaalisen vallan. Niin kauan kuin pystyn olemaan ottamatta ensimmäistä suupalaa, pystyn olemaan vaikka ikuisuuden syömättä. Mutta jos annan itselleni luvan syödä, se on menoa.
'Nana, kyllä sä voit yhden kroisantin syödä. Eihän niissä edes oo, kun päälle 130 kaloria. Mieti nyt, ei niitä tuolla jääkaapissa aina oo. Syö vaan.'
Se on se ääni joka tahtoisi mun olevan vanha ahmiva itseni. Se puolittain bulimikko, joka haluaa ahmia ja sitten oksentaa kaiken ulos, mutta ei voi toteuttaa kuin puolet haluistaan, sillä minä itse pelkään oksentaa. Pelkään kiinnijäämistä, mikä olisi edessä, jos oksentamaan menisin. Enhän mä osaa oksentaa edes kunnolla. Enkä koskaan ole yksin tässä kämpässä. Perhe on kuin loinen. Se matelee kiinni mussa ja tuputtaa roskaruokaa ja herkkuja nenän eteen.
"Mennäänkö kotiin katsomaan jotain leffaa ja syödään sipsiä?"
"En mä haluu."
"Haetaanko jotain ruokaa? Vaikka kebabbia?"
"Ei oo nälkä."
"No mä ainakin haluan sipsiä varmuuden vuoksi."
Ja niin me mentiin kauppaan ja äiti osti sipsipussin. Siitä takas kämpälle. Se tuputti mut vetämään kaiken maailman vitamiineja ja ihme pillereitä.
"Jos näillä saatais suhun taas jotain iloa. Kun en mä halua sun lääkkeitä syövän. Lopetetaan ne e-pilleritkin. Ne saattaa olla syy tohon sun masentuneisuuteen."
Justjoo. Lopetetaan vaan. Annetaan aknen palata entistä pahempana ja pistävän mun pohjilla makaavan itsetunnon maansisälle. Sekö mut sitten tekee onnelliseksi?
Ja nyt mä vieläpä oon poikennu kokonaan aiheestakin. Ne sipsit. Äiti avas pussin, tarjos mullekin. Mun on helppo kieltäytyä, kun joku tarjoaa. Se on niin lasten leikkiä. Mutta kun mun oma pikkuinen piru haluaa itse syödä, mä en osaa kieltäytyä. Mä vaan annoin periksi ja otin sen kroisantin kaapista. Otin toisen. Mun teki vielä mieli karkkiakin. Kaapissa oli pussi sukulakujen tyylisiä karkkeja. Oli onni, että sellasia tästä maasta edes löysin. Teki niin hirveesti mieli. Hain pussin aikomuksena heittää suoraan piharoskikseen. Mutta ei, roskis on vietynä pitemmälle oottamaan roska-autoa. Vein pussin yläkertaan etten söisi. Hups, yhtäkkiä pussi olikin auki ja suussa pari karkkia. No, siihen se jäi ja jätin karkit ylös. Suuhun pistin purkan etten sortuisi syömään lisää. Alhaalle takas ja huomasin, et sipsejä oli vielä jäljellä. Pian ei ollut. Huono omatunto päälle. Keittiöön ja leipää laittamaan. Paahtoleipää ja itse valmistettua leipää. Sitten söin tomaattia. Lopulta hain karkkipussin ja söin joka ainoan lakun. Vielä oli pakko keittää teetä ja tunkea niin himskatisti sokeria joukkoon. Mahaan sattuu. Sydämeen sattuu. Mun ihanaan ja kauniiseen enkeliin - joka haluaa mun olevan laiha - sattuu, koska annoin pirulle vallan.
Ja mun pitää vielä tänään ruokaakin syödä. Kello on vasta kaksi päivällä.
Pitäisi kai vaihtaa toinen nimeni epäonnistujaksi.