Toinen postaus tänään. Siellä kaukaisessa, mutta ihanassa Suomessa on vasta aamu. Kaipaan Suomea. Vaikka juuri nyt täällä missä mä olen, ukkostaa taivaan täydeltä. Ei Suomessa olla varmaan ikinä koettu tällaista ukkosta, joka tuntuu halkovan koko taivaan. Tuntuu kuin jossain räjähtäisi. Pidän ukkosesta. Se sopii niin täydellisesti mun olotilaan. Olen kuin suoraan jostain masentavasta elokuvasta. Itseään vihaava tyttönen itkee ukkosen jyristessä ja salamoiden välkkyessä.
Aivan, en asu Suomessa. En tahtoisi jakaa liikaa tietoja itsestäni, sillä en tahdo kenenkään astuvan tielleni syömisteni kanssa, en tahdo tulla tunnistetuksi. Ehkä sitten, kun pääsen tavoitteeseeni ja paljastumisella ei ole enää väliä, sillä kaikki näkevät kuinka olen saavuttanut täydellisyyden. Mutta vielä mä kuljen nimellä Nana, se toimikoot mun kasvoinani täällä. Muilla ajatuksillani ei ole väliä, kunhan laihdutukseni jää varjoihin. Kyllähän ystävät ja perhe jo tietävät kuinka paha mun on olla ja miten ajattelen vähän väliä josko tappaa itseni. Mutta se on tarpeeksi, että äiti on jo nyt syömisteni perään vähän liikaakin. Mikä on sinänsä hassua, sillä sokeakin näkee miten löllyvä ja inhottava vatsa mulla on. Miten en ole vielä lähelläkään alipainoa. Tämä päivä jääköön viimeiseksi päiväksi, kun ahmijapiru ottaa vallan.
Koko talo tärisee jyrinän voimasta. Huone välkkyy salamoiden johdosta yhä tiheämmin ja saa mut vihdoin hymyilemään. Se on ihan päällä. Äiti katkasee netin. Mun tekis hirveesti mieli mennä ulos sateeseen juoksemaan. Ehkä muhun osuis salama ja päättäis mun elämän ilman, että kuolemani saisi nimikkeekseen itsemurhan. Ei tarvisi enää kuulla kuinka äiti voivottelee jatkuvasti mun jokaisesta virheestä. Vaikka mä yritän jatkuvasti kelvata sille ja korvata mun kasvojen surun aiheuttamaa stressiä. Ei se oikeesti edes välitä. Hokee, että tää on teini-ikää. Jokasella teinillä on samanlaista. Paras ystäväni ei koskaan ole tällainen. Mä olen vakuuttunut siitä, että minussa on jokin vikana. Olen virheellinen. Ystäväni on huolissaan, vaikkei mua ole nähnyt yli kahteen kuukauteen. Se on Suomessa. Mä olen täällä. Kaukana poissa. Se sanoo, että musta huomaa masennuksen. Isä yritti sanoa äidille, että entä jos Nanalla onkin ihan masennus? Ei, teini-ikä mulla on.
Mä en jaksa enää. Haluan pois täältä. Haluan pois äitini luota. Haluan nähdä taas isäni ja parhaan ystäväni, elämäni valot. Haluan olla onnellinen.
Ja nyt taas asiasta toiseen hypänneenä siirryn ikkunan luo katselemaan taivasta halkovia salamoita ja annan mieleni ymmärtää kuinka epäonnistunut olen. Tyttärenä. Siskona. Ystävänä. Laihduttajana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti