Kaikki tuntuu romahtavan käsiin. Äiti huomauttaa jatkuvasti syömisistäni. Pikkusisko -joka on vielä niin nuori ettei edes monesta asiasta mitään ymmärrä - huutaa vieressä, että ei ne halua mulle anoreksiaa. Ja mä katson äitiä silmät tuskaa täynnä, pienoinen hymy huulillani ja kiljun päässäni sitä, etteivät he ymmärrä. He eivät näe todellisuutta. He eivät tiedä, että lähes joka ilta pääni sisäinen ruokahirmu pääsee valloilleen ja syön kaikkea mahdollista mitä käteen osuu. He eivät ymmärrä, että bmin mukaan olen täysin normaalipainoinen. Että matkaa alipainoon mulla on 7-8 kiloa. Ja silloinkaan en edes olisi mitenkään liian laiha. He näkevät vain pinnan. Kuulevat vain sanat joilla kieltäydyn pikaruuasta ja herkuista. Näkevät vain puolityhjän lautaseni, kun joskus harvoin syödään kaikki yhdessä kunnon ruokaa. Ovat itse niin lihavia, etteivät ymmärrä miltä laihuus edes näyttää.
Eivätkä he missään muussakaan asiassa nää pintaa syvemmälle.
"Nana, sä vaikutat paljon ilosemmalta nykyään."
Aijjaa.
Niin, mun täytyy hymyillä. Mä hymyilen, nauran. Esitän niin helvetin elämäniloista ihmistä. En enää kerro edes parhaalle ystävälleni huolistani. Aina sanotaan, että puhuminen auttaa, että kannattaa avautua. Ei se pidä paikkaansa. Sillä tavalla saa ainoastaan ystävät karkoitettua ja perheen kyttäämään jokaista liikettä jonka tekee. Välillä mun tekis niin kauheesti mieli antaa itkun tulla jossain muualla kuin siellä omassa huoneessani. Mun tekis niin kovin mieli ottaa jotakuta kädestä kiinni ja pyytää apua. Mua sattuu. Mulla on paha olla. Älkää uskoko mun hymyyn. Älkää uskoko, kun vastaan "hyvin menee".
Miksi ihmiset ovat niin sokeita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti