Niin? Onko?
Herätessä ajattelen tämän päivän onnistuvan vihdoin. Ei edes ole nälkä, tai jos on, ei tee mieli syödä. Ruoka on vihollinen.
Herätessä päässäni pyörii tuhat asiaa joista tahtoisin kirjottaa.
Herätessä ajattelen, että kaikki on ihan hyvin.
Sitten alkaa se joka aamuinen ihanien pikkusysterieni kiljuminen. Mun pää sekoo siihen. Seuraavaksi huuta äiti. Nanasitänanatätä. Pakottaa nousemaan. Pakottaa olemaan sen päätä raastavassa seurassa ja asettaa alttiiksi kaiken maailman houkutuksille. Karkkia, sipsiä, leivoksia, roskaruokaa. Pakottaa ottamaan selvää mahdollisista opiskelupaikoista tai työpaikoista. Laittaa mut itkemään. Huutaa sitten, kun en pysty kertomaan mikä on. Äiti rakas, kun mä vihaan itseäni.
Sitten alkaa taas kaiken miettiminen. Mitä järkeä missään on? Mitä järkeä mun on laihduttaa? Eikö olisi mukava vaan syödä tietämättä mitään kaloreista ja siitä miten paljon ne mua lihottaa. Eikö olisi mukava vaan antaa olla? Ei tarvitsisi pettyä jatkuvasti epäonnistumisiin. EI. Ei, en saa ajatella niin. Minun on laihduttava.
Tällöin tulee myös hetki, jolloin ajattelen mitä järkeä tämän blogin pystyttämisessä oli. Jos vain poistaisin sen. Ei ketään kiinnostaisi. Millään ei ole merkitystä. Taas iso ei. Mun pitää nyt nostaa leukani ylös. Kyllä tää tästä lähtee käyntiin. Ensimmäinen lukija on jo saatu, miksei pian toinenkin? Tai eihän sillä niin väliä, kunhan saan purkaa ajatuksiani. Päiväkirja ei koskaan vastaa, eikä koskaan sinne kirjoittaminen tunnu samalta, kuin asioideni jakaminen julkiseksi luettavaksi.
Mun täytyy jaksaa. Kerrankin onnistua jossain.
Tänään tosin oli syömisten osalta ihan hyvä päivä verrattuna eiliseen. Meinasin sortua taas ahmimaan, mutta kerrankin sain hillittyä itseni. Kunhan ei niitä kroisantteja tonne kaappiin enää ilmestyis niin mä onnistun tässä.
Jotenkin kroisantit on mun paheeni. Niin mahdottoman hyviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti